Ahti Seppo Indrell-Koivuniemi 31.05.1938 Helsinki-14.2.2025 Riihimäki
Ahti syntyi Helsingissä 31.5.1938 työläisperheen ensimmäisenä lapsena. Hänen ensimmäinen kotinsa sijaitsi vanhassa Puu-Pasilassa osoitteessa Hertankatu 9, nykyisen Länsi-Pasilan alueella sijainneessa idyllisessä kaupunginosassa.
Ahtin elämää varjosti hyvin pian syntymän jälkeen alkanut talvisota 1939-1940, jota seurasi jatkosota 1941-1944. Aivan kuolemaansa asti hän muisti varsinkin helmikuun 1944 kolmet suurpommitukset Helsingissä, jolloin Neuvostoliitto pyrki nujertamaan Suomen selkärangan pommittamalla käytännössä pelkästään siivilikohteita. Tuohon aikaan he asuivat Aleksin Kiven kadulla, jonka läheisyyteen myös pommitukset merkittävästi kohdistuivat, koska Kallion kaupunginosa oli tuolloin työläisvaltaista aluetta. Perheen asui tuolloin kerrostalon yläkerroksessa ja hälytyksen sattuessa luonnollisesti ei hissiä saanut käyttää, kuten määräykset sen määrittelivät. Perheen rynnätessä portaita pitkin alas pommisuojaan oli jo ns. parhaat paikat menneet, joten oli tyytyminen kallionseinämään vasten oleviin paikkoihin. Ahti muisti, että he pommisuojassa saivat paikan, jossa jäinen hyytävä vesi putosi perheen niskaan ja tämä oli jäänyt silloisen lapsen mieleen. Tässä vaiheessa elämää perheeseen oli syntynyt vuonna 1942 myös pikkuveli Tapio. Pommisuojasta poistuessaan tuolloin helmikuussa 1944 he näkivät savuavaa Helsinkiä tuhoutuneine taloineen ja myös kuolemiin johtaneita tilanteita. Nämä tapahtumat jättivät syvän jäljen Ahtin mieleen kokoelämän ajaksi ja joista hän aika-ajoin aina keskusteluissa mainitsi ja kertoi jälkipolvelle.
Lapsena hän oli Ebeneser-päiväkodissa Helsinginkadulla, joka toimi samalla Suomen ainoana lastentarhanopettajien seminaarina tuohon aikaan. Hän koki saaneensa merkittävästi hyviä elämänohjeita juuri ennen koulu-ikää tuolla kristillisten arvojen mukaan toimineessa päiväkodissa.
Kansakoulun hän aloitti Eläintarhan kansakoulussa eli nykyinen Itä-Pasila, josta siirtyi ylemmillä luokilla Aleksis Kiven kansakouluun. Varhaista nuoruutta vaikeuttivat sota-aikana ilman antibiootteja sairastettu korvatulehdus sekä harvinainen lonkantoimintaa merkittävästi vaikeuttanut sairaus. Näistä johtuvat vaikeudet hän kantoi kuolemaansa saakka.
Ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaan hän pääsi NMKY:n kautta työläisnuorille järjestettyn kesätyöhön kengänlankkaajaksi historiallisena Olympia-kesänä 1952. Hyvät muistot tuosta kesästä olivat monesti hänen puheissaan ja varsinkin se, että näki monen kulttuurin edustajia urheilijoiden muodossa. Sitten vielä kyseisenä kesänä Suomeen rantautui Coca-Cola, joka oli jotain täysin uutta sodan tuhoista toipuvassa Suomessa. Parhaat tipit Ahti sanoi saaneensa juuri Helsingin aseman edessä olevalla lankkauspisteellä.
Lapsuudenperheen kasvaessa he muuttivat 1940-luvun lopussa Käpylään. Tuona aikana syntyi Jukka vuonna 1949 ja Hannele vuonna 1953. Heidän isänsä oli ammatiltaan rakennustyömies ja hänen tapaturmainen kuolemansa vuonna 1954 tietyömaalla Aleksis Kiven kadulla oli todella musertava isku koko perheelle. Ahtille tämä merkitsi 15-vuotiaana isän menettämistä, mutta samalla myös vastuuottamista nuoresta iästään huolimatta koko perheestä. Hän olikin jo kesätyössä vuonna 1953-54 mm. Esson pääkonttorissa tsupparina (lähetti) Eteläsataman läheisyydessä ja lounastauko meni kauppahallia ja laivoja katsellessa.
Samoin oli hoidettava Käpylässä talonmiehen työt, jotka jäivät perheen kontolle heidän isänsä kuoltua tuossa edellä mainitussa onnettomuudessa.
1960-luvulle tultaessa hän armeija aikana tapasi tulevan vaimonsa Mairen ja he avioituivat marraskuussa 1960. Perhe kasvoi tulevina vuosina seuraavasti Maarit v. 1961, Arto v. 1964, Petri v. 1965 ja Mika v. 1973. Avioliitto kesti Mairen kuolemaan saakka vuonna 2013.
Ahti teki lopulta pitkän työuransa kirjapainoalalla ja jääden eläkkeelle 1990-luvulla tekstinvalmistuksesta ja tekstittäjän tehtävistä Helsingin Sanomilta.
Hän oli äärimmäisen kiinnostunut elämästä ja jatkuvasti kuolemaansa saakka oli menossa uusi tutkimusprosessi tai lukemisen alla uusi mielenkiintoinen kirja. Häntä erityisesti kiinnosti Suomen historia sen kaikkine mielenkiintoisine vivahtein. Sukututkimus oli myös usean vuosikymmenen mieluinen harrastus, josta tuloksena on useita hyllymetrejä täysin valmista tietoa. Muistelmiansa hän kirjoitti myös viimeiset vuosikymmenet, jotka hän sitoi omanelämänkertansa lisäksi kulloisenkin aikakauden muihin historiallisiin tapahtumiin, joita noina vuosikymmeninä riitti. Useat sadat sivut sujuvaa tekstiä odottaa, vain lopullista editointia pienpainatteen muotoon.
Yhteiskunnasta, yhdistystoiminnasta sekä auttamisesta hän oli kiinnostunut. Vaimonsa Mairen omaishoitajana olleessaan hän sosiaalisena ihmisenä meni mukaan Riihimäen Seudun Omaishoitajat ry:n toimintaan ollen mm. mukana ko. yhdistyksen hallituksessa useita vuosia. Samoin hänen sydämensä sykki myös avustustoiminnalle, jota hän toteutti 1990-2000-luvun alkuun saakka perustamansa yhdistyksen kautta. Venäjälle vietiin merkittäviä määriä hätä-apua 1990-luvun puolella ja vastaten mm. erään mediamission avustuskuormien keräämisestä yhdessä vaimonsa Mairen kanssa. Tullessa 2010-luvulle hänen perustamansa yhdistys, joka tunnetaan nykyään nimellä Pohjolan äänentuottajat ry toi Riihimäen seudulle mm. Järviradion uuden taajuuden sekä nyt netissä ja välillä radiotaajuuksilla edelleen kuultavat asemat. Tuon yhdistyksen toiminnassa hän oli mukana aina kuolemaansa saakka.
Samoin yhteiskunnalliset asiat olivat lähellä hänen sydäntään ja hän seurasi politiikkaa ihan loppuun saakka. Ahti oli mm. ympäristölautakunnan jäsenä Riihimäellä kaksi kautta, joten innostusta riitti myös paikallisesti aktiiviseen toimintaan.
Kaiken tämän lisäksi hänellä oli aikaa läheisilleen ja häntä jääkin kaipaamaan suuri joukko läheisiä sekä ystäviä. Hänellä oli ovi aina avoinna sille, joka siitä tahtoi sisään kulkea. Nyt tuo ovi sulkeutunut ja on vain muistot jäljellä.
Isän muistoa syvästi kunnioittaen.
Mika Koivuniemi
Kirjoittaja on Ahti Indrell-Koivuniemen nuorin poika.
